Näkymiin, puput! Minä haihdun nyt

Tätä kysytään Todellisuuden tutkimuskeskuksessa tänä syksynä. Tällaista matskua alkaa tulla about tässä järjestyksessä:

 

1. Ajankohtaista

 

2. Spektaakkelista, Todellisuuden tutkimuskeskuksesta, tutkimusvastaavista yleensä

 

3. Esitykset

* Lumo II - esitys uudesta työläisestä 17.11. - 1.12.

* Lumo I - esitys uudesta työstä 12. - 27.10.

* Hiljaisuuden politiikka 10. - 13.10.

 

4. Keskustelu

* Time as a political tool 15.10.

* Poliittinen päiväkahviseura - blogi

 

Jes!

Minä kysyisin heti perään, että voiko tehdä mitään, ellei käytä spektaakkelin kieltä. Mitä on olemassa ilman spektaakkelia? Onko se joku "arki" (hyi helvetti!) mielenkiintoista? No ei ole. Spektaakkeli on elämää ja muu ei ole mitään. Kampanjapäällikkö ei saisi tätä sanoa mutta sanonpa kumminkin: vaikka nämä taiteilijat kyselisivät jonkun muun "kielen" ja olemisen tavan perään, niin mitä lopulta tapahtuu? Tekevät siitä esityksen eli spektaakkelin. Kenties anti-spektaakkelimaisin keinoin mutta sehän on päivän sana – rajat pitää rikkoa ja kääntää kaikki päälaelleen – niin ne tekee muutkin, esimerkiksi toi Slavoj Zizek – hän kääntää kaiken päälaelleen ja vetää myös housut alas; psykoanalyytikkona hän tietää mistä tässä kaikessa on lopulta kyse; siitä ja vallasta – siis pornosta! <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Todellisuuden tutkimuskeskuksesta sen verran, että se itsessään on spektaakkeli, jonka kokouksiin ja harjoituksiin ja muuhun soluttautumiseen voisin ryhtyä myymään lippuja ja jota seuratessa kuluu rattoisasti monta pulloa cavaa. Ne on kyllä huonoja bailaamaan keskenään, niin vaivaantuneita juhlia ei olekaan kuin ttk:n omat bileet, yök, mutta muiden kanssa ne osaa ottaa kuppia ja heiluttaa pyllyä – esimerkiksi minun kanssa. Tulevaisuuden tutkimuskeskus on aikansa kuvatus; ne on kaikkialla eikä missään; se levittyy joka paikkaan, sinne ja tänne kuin home tai loiset – vähän niin kuin minäkin! Pelkästään tänä syksynä ttk soluttautunut Nykytaiteen museoon, kansainväliseen Atworknetwork-verkostoon, Norjaan ja jopa Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan (sukkahousut päällä nussittiin pilkkopimeässä puskien välissä ja symbaalit soi) ja ties minne. Mutta kumpi saa, loinen vai isäntä? Rahassa Todellisuuden tutkijat ei kylve mutta kuka nykyään enää välittää rahasta? Se lentää maasta toiseen ja eikun siivelle vaan, cavaa juomaan. Cava tulee cavan luokse, panda tulee pandan luokse – ja tämä Suomihan näyttää olevan oikea pandojen valtakunta! En ole pitkään aikaan viihtynyt missään näin hyvin. Kiristäkää vaan ruuvia, Jyrki ja Matti! Vaikka ei niillä mitään valtaa ole, valtaa tulee sieltä mistä minä tulen ja sinne on Jyrkin ja Matinkin kumarrettava. Syvään. Mutta puhutaanpa taiteilijoista. Minä rakastan taiteilijoita. Ne on jänniä vaikka välillä turhan vakavia (huono lääkitys), erityisesti itsensä suhteen, niin kuin esimerkiksi tämä maailmanparantaja Saarakkala. Relaa vähän, tutkimusvastaava! Sulla on ihan hyvä perse.  Saarakkalan työparina on ihana Pilvi Porkola, jolla on vähän enemmän suhteellisuudentajua; hän ei yritä ratkaista, ratkaista ja ratkaista kaikkea niin kuin kuin se menninkäinen – elämä ei ole miss Porkolalle ongelma – vaan suuri kysymys, jota ei ole tarkoituskaan ratkaista. Intellektuellina hän puhuu kysymyksestä mutta minä sanoisin sen suoremmin: elämä on suuri spektaakkeli.

 

Ai mutta joo, tämä spektaakkelikysymys pitäisi varmaan jättää taiteilijoiden pohdittavaksi. Jätetään. Pohtikoon. Sen sijaan vielä pieni huomio miss Porkolasta; hän on tänä vuonna yhtenään matkoilla; on kuulemma pussaillut englantilaismiehen kanssa Leninin entisessä työhuoneessa. Hän kirjoittaa muuten myös Helsingin sanomiin pikku-kritiikkejä esitystaiteellisista esityksistä, jos olette huomanneet. Ottakaa suurennuslasi avuksi, ne on todella niin pikkiriikkisiä, että c'mon Hesari, vähän enemmän tilaa näille jutuille, kirjoittajahan on tähti, nimittäin kansainvälinen performance-tähti, joka kirjoittaa kohta vähän isompiin lehtiin – puhumattakaan niistä esitystaiteen jättiläisistä, jotka marginaaleissa vaeltaa ja tekee niitä esityksiä. Niiden joukkoon minä aion soluttautua tänä syksynä ja tehdä temppujani. Tulevaisuuden kulttuuriseminaareissa moni punastuu kun minut näkee (kuten sanottua, saatan olla missä vaan ja koska vaan)…

 

Todellisuuden tutkimuskeskuksen aiheena on muuten tänä vuonna (jos ette ole kuulleet, se johtuu siitä, että minut on palkattu vasta nyt lehdistöpäälliköksi) politiikka ja yhteiskunta; poliittisen esityksen mahdollisuus; minkälainen voisi olla poliittinen esitys ja maksaako vaivan tehdä moista. Huh huijaa.

 

Kuka jaksaa kiinnostua politiikasta kun sitä tehdään töissä joka halvatun päivä? Politikointi on elimellinen osa kaikkea työtä; yhteistyön jatkuvaa kehittämistä, puhumista, esiintymistä, vaikuttamista, hallinnointia… Työ on niin kaikennielevä deep throat, että kenellä sen jälkeen on muka aikaa muihin, laajempien ja tylsempien "yhteisten asioiden hoitamiseen"? Ei ainakaan minulla. Vapaa aikahan on ylellisyyttä. Tarkemmin, vapaa aika on ylellisyystuote, johon vain uusaatelisilla on varaa. Näin todistaa myös Finnairin asiakaslehti (Bluewings, kesä 07), jota luin matkalla tänne: "The ultimate luxury is free time..."  

http://www.todellisuus.fi/projektit/lumo2.htm

Käykää tsekkaamassa kuvat! Harjoituksissa on pyöritty alasti ja näytelty paikkoja edestä ja takaa, kameran edessä. Entäs sitten kameran takana? En kerro, vielä. Tässä esityksessä uustyöläinen näytetään kaikkine henkilökohtaisine karvoineen ja syvältä - tai katsotaan nyt miten syvälle nämä homppelit uskaltautuvat.

Enrique Callafat: Kreikan lahja maailmalle. Hän on hauska ja energinen ja lihava ja puhuu kenet tahansa pyörryksiin. On se kumma ettei häntä ole pyydetty mihinkään pääosaan Kansallisteatteriin - vaikka Enrique on asunut Suomessa jo neljä vuotta. Ehkä se on se paino-ongelma... Onneksi Brasiliassa rasvaimu on halpa operaatio. Olen jo keskustellut tästä Enriquen eli Erkin kanssa. Ja Kansallisteatteri on anyway kansallinen ja vanhanaikainen; kaikki se selkeä työnjako, liittojen määrittelemät taksat, selkeät työajat, määrämittaiset kahvitauot ja kesälomat. Kyllä siinä on Maria-Liisalla kestämistä. Ei Erkin sinne kannata mennä vaan pysyä uuden työn kiimassa. Ulkomaalaisille se on hyvin erilaista kuin teille suomalaisille, jotka voitte toteuttaa itseänne. Ulkomaalaisen uustyö on sitä, että uhraa itsenä toteuttamishaaveet sen edestä, että saa olla osa tätä Euroopan linnoitettua ihmemaata - siitä pitää maksaa. Enrique maksaa siitä kaitsemalla ulkomaan elävien pentuja. Sen lisäksi  hän tekee kahta muuta työtä; tekee keikkaa kreikankielisenä Helsinki-oppaana ja viskoo laukkuja lentokentällä aamuviideltä. Hän uhraa kaiken - arvatkaa miksi? Rakkaudesta.

Te suomalaiset ette millään opi, ettei uutta työtä ole tarkoituskaan tehdä kunnolla. Näännytätte itsenne ihan turhan takia. Uusi työ on pelkkä työn kehystämisen akti, jos hienosti sanotaan. Tärkeää ei ole itse työ vaan miten se esitetään – miten työ suunnitellaan, miten sitä kehitetään ja miten se kommunikoidaan. Se on taidetta – ja taide on kivaa. Se kuuluu kaikille. Kovin markkina-arvo on spektaakkelilla, joka on pelkkä mielikuva – eikä mitään muuta. Se on tämän seuraavan esityksen clue. Siinä paljastetaan spektaakkelin uudet (lumoavat) keinot ja sen eteen tehty nk. uusi työ.

http://www.todellisuus.fi/projektit/lumo.htm

Lumo I esitettiin Kööpenhaminassa huhtikuussa Story of Work - festivaalilla (lue lisää www.atworknetwork.org) nimellä Lure - Exhibition of Infinite Possibilities. Katsojien kommentteja:

"Se oli kuin klassista musiikkia!"

"Senkin pohjoismaalaiset elitistipaskat! Tämä ei kerro mitään työväenluokasta eikä tämä puhu työväenluokalle!"

Mitäpä sitä työväenluokalle puhumaankaan. Työväenluokka on kuollut. Sitä joko kuuluu keskiluokkaan tai kuolee. Näin se on.

Lumoista: Työryhmä on nyt kääntänyt esityksen suomeksi, eikä siinä vielä kaikki, ei, esitysestä tehdään kaksi eri versiota. Ekan ohjaa miss Porkola ja toisen Saarakkala. Molemmat esitykset tapahtuvat taidenäyttelyn viitekehyksessä mutta ensimmäinen käsittelee uutta työtä (siis minun työtäni) ja toinen uuden työn tekijää (siis minua ja muita pandoja).

Esityspaikasta: molemmat Lumoukset tapahuvat Kulttuuritehdas Korjaamon maisemakonttorissa, jonne on TTK:lle raivattu melkein 150 neliötä. JOS KOM-TEATTERI VEI TAITEEN TYÖPAIKOILLE 1870-LUVULLA NIIN SAMA TODELLISUUDEN TUTKIMUSKESKUS TEKEE SAMAN TEMPUN 2000-LUVULLA! "Työpaikka" on vain muuttanut muotoaan aika tavalla sitten noiden päivien; mm. Kulttuuritehdas Korjaamolla "tuotetaan sisältöä" siinä missä ennen samassa hallissa huollettiin kovaa rautaa eli raitiovaunuja. Ennen juotiin kitkerää saludoa, nyt tuoreen kahvin jauhaa ja suodattaa mukiin 20 sekunnissa se ihana kone! Ennen hallissa ahersi likaiset ja rumat miehet - nyt tyylikkäät ja ihanat naiset ja heidän aivonsa - lumon porukka sopii sinne sekaan oikein hyvin. Pakko kyllä sanoa, että sisällön tuottaminen on aivan out. Mitä sisällöllä muka tekee? Ei sitä voi myydä. Nykyisin jokainen tuottaa itse omat sisältönsä - mutta ostaa siihen sopivan ympäristön, puitteen, käyttöliittymän, toimintakehyksen - niillä sitä vasta kauppaa tehdään. Minä esimerkiksi olen sellainen käyttöliittymä, sisältö on mitä sattuu mutta minä olen hyvä puite - vaikka pikapanolle tai mille vaan. Todellisuuden tutkijoiden ongelma on siinä, että ne on liian tosissaan sisältöjensä kanssa - paljon helpommallakin pääsisi ja jäisi enemmän aikaa sille, mikä on kaikkein tärkeintä.