Minä kysyisin heti perään, että voiko tehdä mitään, ellei käytä spektaakkelin kieltä. Mitä on olemassa ilman spektaakkelia? Onko se joku "arki" (hyi helvetti!) mielenkiintoista? No ei ole. Spektaakkeli on elämää ja muu ei ole mitään. Kampanjapäällikkö ei saisi tätä sanoa mutta sanonpa kumminkin: vaikka nämä taiteilijat kyselisivät jonkun muun "kielen" ja olemisen tavan perään, niin mitä lopulta tapahtuu? Tekevät siitä esityksen eli spektaakkelin. Kenties anti-spektaakkelimaisin keinoin mutta sehän on päivän sana – rajat pitää rikkoa ja kääntää kaikki päälaelleen – niin ne tekee muutkin, esimerkiksi toi Slavoj Zizek – hän kääntää kaiken päälaelleen ja vetää myös housut alas; psykoanalyytikkona hän tietää mistä tässä kaikessa on lopulta kyse; siitä ja vallasta – siis pornosta! <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Todellisuuden tutkimuskeskuksesta sen verran, että se itsessään on spektaakkeli, jonka kokouksiin ja harjoituksiin ja muuhun soluttautumiseen voisin ryhtyä myymään lippuja ja jota seuratessa kuluu rattoisasti monta pulloa cavaa. Ne on kyllä huonoja bailaamaan keskenään, niin vaivaantuneita juhlia ei olekaan kuin ttk:n omat bileet, yök, mutta muiden kanssa ne osaa ottaa kuppia ja heiluttaa pyllyä – esimerkiksi minun kanssa. Tulevaisuuden tutkimuskeskus on aikansa kuvatus; ne on kaikkialla eikä missään; se levittyy joka paikkaan, sinne ja tänne kuin home tai loiset – vähän niin kuin minäkin! Pelkästään tänä syksynä ttk soluttautunut Nykytaiteen museoon, kansainväliseen Atworknetwork-verkostoon, Norjaan ja jopa Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan (sukkahousut päällä nussittiin pilkkopimeässä puskien välissä ja symbaalit soi) ja ties minne. Mutta kumpi saa, loinen vai isäntä? Rahassa Todellisuuden tutkijat ei kylve mutta kuka nykyään enää välittää rahasta? Se lentää maasta toiseen ja eikun siivelle vaan, cavaa juomaan. Cava tulee cavan luokse, panda tulee pandan luokse – ja tämä Suomihan näyttää olevan oikea pandojen valtakunta! En ole pitkään aikaan viihtynyt missään näin hyvin. Kiristäkää vaan ruuvia, Jyrki ja Matti! Vaikka ei niillä mitään valtaa ole, valtaa tulee sieltä mistä minä tulen ja sinne on Jyrkin ja Matinkin kumarrettava. Syvään. Mutta puhutaanpa taiteilijoista. Minä rakastan taiteilijoita. Ne on jänniä vaikka välillä turhan vakavia (huono lääkitys), erityisesti itsensä suhteen, niin kuin esimerkiksi tämä maailmanparantaja Saarakkala. Relaa vähän, tutkimusvastaava! Sulla on ihan hyvä perse.  Saarakkalan työparina on ihana Pilvi Porkola, jolla on vähän enemmän suhteellisuudentajua; hän ei yritä ratkaista, ratkaista ja ratkaista kaikkea niin kuin kuin se menninkäinen – elämä ei ole miss Porkolalle ongelma – vaan suuri kysymys, jota ei ole tarkoituskaan ratkaista. Intellektuellina hän puhuu kysymyksestä mutta minä sanoisin sen suoremmin: elämä on suuri spektaakkeli.

Ai mutta joo, tämä spektaakkelikysymys pitäisi varmaan jättää taiteilijoiden pohdittavaksi. Jätetään. Pohtikoon. Sen sijaan vielä pieni huomio miss Porkolasta; hän on tänä vuonna yhtenään matkoilla; on kuulemma pussaillut englantilaismiehen kanssa Leninin entisessä työhuoneessa. Hän kirjoittaa muuten myös Helsingin sanomiin pikku-kritiikkejä esitystaiteellisista esityksistä, jos olette huomanneet. Ottakaa suurennuslasi avuksi, ne on todella niin pikkiriikkisiä, että c'mon Hesari, vähän enemmän tilaa näille jutuille, kirjoittajahan on tähti, nimittäin kansainvälinen performance-tähti, joka kirjoittaa kohta vähän isompiin lehtiin – puhumattakaan niistä esitystaiteen jättiläisistä, jotka marginaaleissa vaeltaa ja tekee niitä esityksiä. Niiden joukkoon minä aion soluttautua tänä syksynä ja tehdä temppujani. Tulevaisuuden kulttuuriseminaareissa moni punastuu kun minut näkee (kuten sanottua, saatan olla missä vaan ja koska vaan)…

Todellisuuden tutkimuskeskuksen aiheena on muuten tänä vuonna (jos ette ole kuulleet, se johtuu siitä, että minut on palkattu vasta nyt lehdistöpäälliköksi) politiikka ja yhteiskunta; poliittisen esityksen mahdollisuus; minkälainen voisi olla poliittinen esitys ja maksaako vaivan tehdä moista. Huh huijaa.

Kuka jaksaa kiinnostua politiikasta kun sitä tehdään töissä joka halvatun päivä? Politikointi on elimellinen osa kaikkea työtä; yhteistyön jatkuvaa kehittämistä, puhumista, esiintymistä, vaikuttamista, hallinnointia… Työ on niin kaikennielevä deep throat, että kenellä sen jälkeen on muka aikaa muihin, laajempien ja tylsempien "yhteisten asioiden hoitamiseen"? Ei ainakaan minulla. Vapaa aikahan on ylellisyyttä. Tarkemmin, vapaa aika on ylellisyystuote, johon vain uusaatelisilla on varaa. Näin todistaa myös Finnairin asiakaslehti (Bluewings, kesä 07), jota luin matkalla tänne: "The ultimate luxury is free time..."